torstai 7. kesäkuuta 2018

Sorry, we're closed

We're closed.

Näin se Anuliinan Tunnelinsuulla tuulee -blogi tuli tiensä päähän -vai  pitäskö sanoa, että tunnelin päähän... Päätös lopettaa kirjoittaminen on virinnyt jo pidemmän aikaa. Se on ollut varmasti havaittavissakin. Ehheheh....

Lopettamispäätös kuuluu osana luopumiseen tästä kaikesta, kodista ja kotiympäristöstä. Viimeisen viikon aikana olen saavuttanut sisäisen varmuuden siitä, ettei minun paikkani eikä kotini ole enää täällä. Se on jossain muualla. En vain vielä tiedä missä. Jossain vähän kauempana kuitenkin. Jossain missä minun on taas hyvä olla.

Pitää varmaan ensin varmistaa, että sinne johonkin vähän kauemmas ei ole jo päätetty rakentaa esim. suunnatonta lentokenttää, tai muuta valtavaa metelin ja saastan aiheuttajaa. Josta vain ei ole kerrottu kansalaisille, mutta jota sitten äänestetään vaikka hamaan tappiin... Joka tapauksessa niin kauan, että se menee läpi. Ja jota, sanotaanko nyt vaikka....öööh... vihreät voivat "pitkin hampain" äänestää toteutettavaksi. Heitetään siihen päälle vielä pari vaalilupauksensa rikkojaa jostain toisesta puljusta, että saadaan  kaikki esim. minulle tärkeät arvot poljettua ihan huolella.
Nyt taisin olla vähän ilkeä. En ole katkera mutta kuitenkin... Tikulla silmään ja mitä näitä nyt on...

No, sallittakoon pieni piikittely. Erinäiset asiat nyt kuitenkin johtivat tähän pisteeseen, missä nyt ollaan. Tai minä olen. Kodistani ja kotiympäristöstäni ovat nyt kadonneet lähes kaikki ne asiat, jotka olivat minulle tärkeitä. Ei ole hyvä enää tämän ihmisen olla täällä. Pihalla hermoa kiristää (edes kesäkukat ei auta) ja kaipaan jotain ihan muuta. Ei ole valoa minulle enää tämän tunnelin päässä. (Naapurit on kyllä ihan parhaita, se tässä päätöksessä on lähes ainoa huono asia. Täältä saa kyllä joku itselleen hyvän kodin, jossa sen jonkun muun on hyvä olla.)  
Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt lähteä jo vuonna 2013. Mutta minä uskoin asioiden lopulta järjestyvän, uskoin, että hyvä tästä vielä tulee, vaikka pelkäsinkin pahinta.
Enkä turhaan pelännytkään. Enää en jaksa yksikseni taistella tuulimyllyjä vastaan, kun mikään epäkohta ei kuulu kenenkään vastuulle eikä ketään oikeasti kiinnosta pätkääkään tunnelin jälkimainingit, kun se kerran on saatu rakennettua. Siihen olen hyvin pettynyt. Sekä kansalaisena että  tamperelaisena. Iso koneisto pyörii eikä siihen ole pienellä ihmisellä paljoakaan sanomista. Tai sanoa voi, mutta ei se mitään auta.  Isossa kuvassa. Vaikka tahtotila olisi mikä.
  
Haluaisin silti yhä uskoa, että asioilla on tapana järjestyä.

Joko tässä käy niin, että tuohon tunnelin suuaukolle rakennetaan vuoden sisällä viherkansi, joka hävittää tuon liikenteen metelin ja pihalle laskeutuu taas ihana rauha, ja päästöt mitataan ja päätetään puhdistaa koko tunnelin poistoilma, jotta ilma olisi taas raikkaampaa hengittää, kun lisäksi ne suuaukon liikenneväylätkin on kannen alla... Tai sitten löydän uuden kodin. Jostain. Kumpainenkin vaihtoehto ihan hyvä.

Jossain minä joka tapauksessa kasvattelen kesäkukkia, nautiskelen elämästä  ja ilkakoin jatkossakin. Moikko!




                                       Tunnelinsuu vaikenee, 
                                                                                -Anuliina


Ps.  Kiitos seuroistanne,  pus ja hei!