Miten tässä ei nyt mikään osu kohilleen?

Voi itku. Voi itku. Kun ei osu, niin ei osu. Ei osuneet toiveet meluesteen elementtien taideteoksista kohdilleen. Eikä piippu. Siis mitkään taiteelliset osuudet. Huokaus. 
(Ihan kirjaimellisesti ottaenhan piippu nimenomaan osuu kohdalle. Suoraan kohdalle. Ja osui tuo tunnelikin, työtunnelia unohtamatta. Mutta niitä ei kai lueta varsinaisesti kovin toivotuiksi osumiksi.)

[kuva:infoworld.com]

Tiedustelin sieltä F. Zimmeriltä meluesteen suunnitelmaa. Kun meinasi hiukan jännittää mikä teos tuohon kohdalle nyt sitten osuu, (koskapa seuraavana vuorossa oleva on se THE elementti.) Noh, ei osu mikään mitä on "laputettu" eli toivottu. Eikä sitä myöten ehkä värimaailmakaan.

Mehän oltiin laputtamassa niitä toiveita siellä melutaidegalleria -illassa. Teija-Tuuliaa ja hänen värimaailmaansa toivottiin erityisesti. Luontoaihe oli toive, muuten melko karua taustanäkymää pehmentämään. Ja luontoaiheita sinne oli kaavailtukin. Siitä iloitsimme.  
Taisin olla hiukan hölmöläinen, kun ajattelin, että niitä toiveita oikeasti otettaisi huomioon. Tai kai niitä on otettukin. Kaikkien toiveita ei vaan aina voi toteuttaa. Kyllä minä sen tiedän ja ymmärrän. No, nyt(kään) ei osunut onni meidän kohdalle, enkä jotenkaan ole edes kovin yllättynyt. Eihän "me" saatu, tai siis saada, Saapumisen arvoitustakaan. Kuinkas olisi mennyt sitten edes tämä putkeen?  Alkaa tulla taas hiukan lannistunut fiilis. Miksi minä edes toivon mitään tai ylipäätään osallistun? Yhtään mihinkään.  

Tänään, (hyvin nopeasti, kiitos vain,) sain siis vastauksen kysymykseeni F.Zimmeriltä: "Seuraavassa asennuslastissa on Mikko Kallion teos (seuraava asennettava elementti), Kaisa Soinin väriä ja reliefiraidotusta vuorottelevat elementit (sävyt sinertävä ja vihertävää) sekä Sauli Iso-Lähteenmäen lintuja."
Seuraava asennus on muuten sitten jo ensi viikolla. Ensin, luettuani vastauksen, olin melko reipas, mutta nyt iltasella alkoi harmittaa hiukan enemmänkin.

Tuntuu tosi pahalta, ei missään nimessä ainakaan yhtään kivalta sanoa, että ei haluaisi jotain nimenomaista teosta/piippua tuohon. Ja silti sanon. [Anteeksi.]

Se varmaan johtuu siitä, että itsellä on ollut selkeä suosikki. Joku, josta on tykännyt oikein paljon. Ja sitä sitten toivoo ja tavallaan uskookin, että saisi juuri sen toivomansa. Sen Oikean. Mutta sitten siihen tuleekin joku muu. Ja siihen on sitten tyydyttävä. Kyllähän se harmittaa.
[Nii-in muuten, ajatelkaas vaikka ihmissuhteita. Tiedät, että joku on Se Oikea ja aivan vatsanpohjassa muljaa ja myllertää, kun ajatteletkin koko ihmistä. Mutta ei, et sinä sitä nimenomaista saa, sinun täytyy ottaa joku toinen. Kyllä se pistäisi harmittamaan. Eikös? :D] Tsihhhi. Vähän hassutin teitä. :D

Tää on nyt kai tavallaan vähän sama. Noita esteitä ja piippua tässä pitäisi katsella useammankymmentä vuotta. (Jos ei siis muuta maisemaa.) Kyllä silloin kai saa harmittaa, jos ei saanut sitä omaa suosikkiaan. NIH.

Mutta. Ikinä ei pidä keskeneräistä työtä arvostella... Eikä pitäisi arvostella ollenkaan, varsinkaan ennen kuin edes näkee koko teosta. Voihan se ollakin aivan kaunis.  Ei ehkä luontoaiheinen. Ei ehkä sitä värimaailmaa kuin toivoin. Mutta silti ihan miellyttävä. Nyt täytyy vain toivoa ja uskoa niin. (Miten mulla on sellanen olo, että olen sanonut noin ennenkin...)

                                                          -Anuliina

Loppuun vielä pari muumimietettä, tummelmiin sopivia molempaiset. ;)

"Näin synkkä en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Tietenkin suuren juhlan jälkeen tuntuu jollakin tavoin surulliselta -mutta tämä on jotain muuta. Tuntuu surulliselta kun metsä on äänetön ja auringonpaiste harmaa." (Nuuskamuikkunen, Muumipeikko ja Pyrstötähti)

"-Suretko sinä todella heitä noin kauheasti? kysyi Homssu.
-En, vähän vain, Miska vastasi. -Mutta on hyvä käyttää nyt tilaisuutta ja itkeä kaikkea kun on näin sopiva aihe!" (Vaarallinen juhannus)