Sata tekstiä tunnelielämästä. Se onkin ihan paljon, olen yllättynyt. Keep calm and blog about it. Jälkimmäinen osa lauseesta on onnistunut mielestäni melko kiitettävästi, alku ei niinkään. Ainakaan aina. ;)
Tämä on nyt siis turhan lätinän postaus, älä lue, jos sellainen ei kiinnosta.
Olen kirjoittanut tätä blogia marraskuun 29:sta asti. Miksi tätä aloin kirjoittaa...en oikein tarkkaan ja varmaksi edes tiedä, mutta olen kirjoittanut aiemmin siitä hieman täällä. Etupäässä aloin kirjoittaa kuitenkin purkaakseni pääni sisältöä tänne, ettei se räjähtäisi. On se siis auttanut. Muistan myöskin ajatelleeni, että mitäs, jos minulla ei olekaan mitään sanottavaa... Hihihi.. Niivvarmaan.
En myöskään voi olettaa, että ystävänikään, vaikka miten hyviä ovatkin, jaksavat loputtomiin näitä tunnelijuttua kuunnella -eikä heidän kuulukaan. Ei ole heidän elämäänsä se. Mutta minun on. Ansaitsisivat kyllä mitalin. KAIKKI ystäväni tästä hyvästä. ;)
Nykyään tuntuu enemmänkin siltä, että tämä on tunnelipäiväkirja. Panen asiat tänne muistiin, jotta voin sitten kaivella ne esiin. Jos haluan. Mitä epäilen. ;) En mitenkään enää osasi sanoa milloin täällä on mitäkin tapahtunut. Ja tummelmat. Tummelmat on tallessa, kun en minä niitä enää muista. Mikä on ihan hyvä. Eletään tässä päivässä ja kattellaan mitä tapahtuu..
No, se muistelmista. Nythän on niin, että asukasillasta on pari päivää ja tunnelmani ovat taas kerran tasaantuneet. Enää ei ahista niin paljoa. Mietin taas miksi aina reagoin niin voimakkaasti noihin juttuihin... Asukasillat tai jotkut superräjäytykset tms. Aina on jotain hässäkkää sen jälkeen.
Tähän väliin täytyy kertoa taustatietoa, että jos olen oikein superonnellinen tai ihan paskana tai ahdistunut/järkyttynyt, minulta pääsee useimmiten joko itku (ja/tai hysteerinen nauru) tai oksennus. Mutta vasta kotona. Onneksi. On muuten TOSI hienoa, jokainen vaihtoehto noista, uskotteko?!! Jee! :D
Onhan noita syitä varmaan vaikka miten paljon. Kun ei tiedä mitä on luvassa, voi vain kuvitella ja luulla kaikenlaista. Se täytyy kyllä sanoa, että oletin minä aluksi mitä tahansa, niin en minä kyllä mitään tällaista osannut odottaa. Tunnelielämältä siis. Hihhhi. ;) Nyt voin jo ehkä ihan vähän nauraa tälle kokemukselle. Nyt, kun olen (taas hetken) jotenkin ZEN.
Lisäksi minua inhottaa olla keskellä erimielisyyksiä tai kovin kärkästä, "vihamielistä" ilmapiiriä. Kukapa siitä tykkäisikään... Vihamielisyys on ehkä liian voimakas sana tähän, mutta jotain sinnepäin. Ahdistavaa on se. Kovin ahdistavaa. Olisihan se hienoa, että asiat ratkeaisivat aina nätisti neuvotellen ja niin ees päin... mutta tiedänhän minä, ettei se ole mahdollista. Ei minulla ole mitään ruusunpunaisia laseja silmilläni, mutta oksettaa se minua silti. ;)
Tätä minä taannoin tarkoitin, kun sanoin, etten oikeasti ole mikään esitaistelija...
Tämä tunnelielämä on ja on ollut yhtä vuoristrorataa. Heti, kun tuntuu, että tämä ei sittenkään ole niin kamalaa, että tästä selviää sittenkin, tapahtuu jotain... Joku superräjäytys, joka nostaa primitiiviset reaktiot pintaan, tai herääkin yöllä ääniin, joita ei ole viikkoihin kuulunut.... Tai sitten lukee vain yksinkertaisesti, että ilmanvaihdon konehuoneen sijainti tulee olemaan... niin tuota...mahdollisimman väärässä paikassa.
Tämä konehuoneasia tuntuu tällä hetkellä ihan tosi vaikealta asialta. Ehkä siksi, koska en tiedä siitä tarkemmin. Ja koska näitä äänenvälittymisongelmia tässä nyt on ollut enemmän tai vähemmän siitä asti, kun työtunneli saavutti talomme kulman... Saman kulman, jonka kohdalla konehuone tulee sijaitsemaan, muutens. (Vaikka viehän se melkein koko pihankin ja osan taloa, ei siinä yksi kulma riitä..) Täytyy tässä alkaa selvittää asiaa. Saadakseni mielenrauhan ja tietoa. Ihan kohta, joskus, en millään meinaa jaksaa ihan heti...
Täytyy myös sanoa, että kun aiemmin puhuin ystävieni ansaitsevan mitalin tästä kaikesta, ojentaisin jonkinlaisen pokaalin myös allianssin "kirjeenvaihtoystävälleni" J. Meriläiselle. En ole ehkä aina ihan nätisti ilmaissut yöllisiä rusnauksenaikaisia tunnelmiani ja viestieni määrä on oikeasti ollut melko runsas -voin kertoa. Olkoonkin ollut miten rasittavaa tahansa tämä jatkuva kyselemiseni ja raportointini, niin jonkinlainen mielenrauha mieleeni on laskeutunut, ainakin ajoittain, kärsivällisistä vastauksista ja erinäisitä järjestelyistä johtuen. Tämä m e n e e ohi. Menee, menee. Että Jarkolle kiitos ja terveisiä. ;)
Lopputulemana sadannelle postilleni sanoisin, että luulisin, että vaikeimmat ajat on jo kuitenkin lusittu. Hiukan on vielä jäljellä, mutta ihan kohta...ihan kohta ei enää tarvi kärvistellä. EHKÄ.
Joka tapauksessa minun ei enää tee mieli edes myydä kotiani. NIIN hyvin menee jo. ;)
Tuo IV-koneisto aiheuttaa vielä hiukan sydämentykytyksiä, mutta jos siitä sitten vähän tuonnempana...ei puhuta nyt siitä.
Aurinkoa viikonloppuunne!
-Anuliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti