Asioilla on tapana järjestyä

kuva tuolta

"Psykologi opetti stressin hallintaa yleisölle. Kun hän nosti lasin vettä, kaikki odottivat, että hän kysyy, onko se puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. 
Sen sijaan hän kysyi hymy kasvoillaan: "Kuinka raskas tämä vesilasi on?” Arvauksia huudettiin grammojen tarkkuudella. 
Hän vastasi: "Absoluuttisella painolla ei ole väliä. Se riippuu siitä, kuinka kauan pidän sitä. Jos minä pidän sitä hetken, paino ei ole ongelma. Jos pidän sitä tunnin, kättäni alkaa jo särkeä. Jos pidän sitä koko päivän, käteni muuttuu tunnottomaksi ja käsi tuntuu halvaantuneelta. Kussakin tapauksessa paino lasissa ei muutu, mutta mitä kauemmin kannattelen sitä, sen raskaammaksi se muuttuu. " 

Hän jatkoi: "Stressi ja huolet elämässä ovat kuin tuo vesilasi. Ajattelet ja pohdit huoliasi ja mitään ei tapahdu. Kun ajattelet niitä hieman pidempään ne alkavat satuttaa. Ja jos ajattelet niitä koko päivän, tunnet olevasi halvaantunut etkä kykene tekemään mitään. " 

On tärkeää muistaa päästää irti huolistasi. Niin pian kuin voit, laita kaikki taakka pois. Älä kanna niitä läpi päivän, illan ja yön. 

Muista laittaa lasi alas!"

Tuo kertakaikkisen viisas tarina ja neuvo on kiertänyt pari päivää facebookissa. Muistelin lukeneeni sen joskus aiemminkin. Meinaa vaan unohtua päästää irti murehtimisesta. 
Tässä on nyt murehdittu enemmän tai vähemmän puolisen vuotta. Onneksi välillä vähemmän, useimmiten kuitenkin enemmän. Huomasin tässä pari viikkoa sitten, etten oikeastaan enää jaksa -tai en ainakaan halua olla koko ajan huolissani ja ahdistunut. Se vie hirmuisesti energiaa. Eikä se tosiaankaan auta. Se murehtiminen.

 "Entä miten sinä voit?" Sanoi Nalle Puh. Ihaa pudisteli päätään. "En oikein voi", hän sanoi. "On ottanut voimille."

Ajattelinkin, näin sunnuntaina on aina hirmu hyvä ajatella tällaisia viisaista ja seesteisiä ajatuksia, että lakkaan, tai koitan ainakin lakata murehtimasta asioista etukäteen. Vaikka tämä aika, joka on kulunut  tunnelielämää viettäessä, onkin ollut melkoista hullunmyllyä ja tunnelmien vuoristorataa, ja tulevaa voi vain arvailla, aion koittaa olla lietsomatta itseäni mihinkään hirveään paniikkiin ENNEN kuin mitään edes tapahtuu. Ei se kuitenkaan auta. Se murehtiminen. Antaa asioitten nyt mennä omalla painollaan. Päivä kerrallansa siis. Ei muuta kun tulta päin! Ja lasit alas! (Kunpa nyt vaan muistaisin...)

Asioilla on tapana järjestyä. Eiks nih?!